KESÄ JA JUHLAT

ENERGIA LOPUSSA

Keho tarvitsee puhdistusta ja energiat ovat jumissa. Kävin tänään asiaa hoidattamassa ja hoitaja oli samaa mieltä kuin itsekin: tukossa ollaan. Onneksi tuomio ei ole ikuinen ja ensi viikon perjantaina tapaamme taas. Minä olen elämäni aikana aika monen erilaisen ja eri hoitoalaa edustavan henkilön pakeilla ravannut erilaisin lopputuloksin. Yleensä aina on ollut mukava rentoutua, mutta muuten hoito on voinut olla ns. tuloksetonta (siis suhteessa siihen, mitä on luvattu). Tänään kuitenkin tuntui erilaiselta. Kotiintultuani nukuin Edithin kanssa kahden tunnin päiväunet. Kuulostaa kai normaalilta lapsiperheen toiminnalta, mutta minulle oli erityistä, sillä Edithin syntymän jälkeen en ole saanut nukuttua ainoitakaan päiväunia. Siis vaikka olisin ollut kuinka väsynyt niin uni on loistanut poissaolollaan. Oli siis ihanaa herätä, ei vain nousta lepäämästä.

Olo on ollut aika uupunut, koska neidin kanssa yörumba on ollut äärimmäisen todellista ja pitkäkestoista. Vihdoin toissayönä kamelin/meijerin selkä katkesi ja aloitin unikoulun. Saldona ensimmäisenä yönä kahdet kunnon itkuraivarit, jotka kuitenkin kestivät korkeintaan puolituntia (yöllä aika on suhteellinen käsite). Viime yönä alkuyöstä neiti yritti parin ensimmäisen heräämisen aikana itkeä, mutta tyytyi kohtaloonsa hyvin nopeasti. Seuraavat heräämiset ohitettiin jo tutin laittamisella ja kyljelleen kääntämisellä. Molempina aamuina olen imettänyt puoli kuudelta ja sitten olemme vielä torkkuneet pienet aamu-unet. Toivottavasti heräämisten määrä vähenee nyt ja neiti oppii nukahtamaan omatoimisesti (siis ilman tutin laittoa - vaihtoehtoisesti hän kohta osaa laittaa sen itsekin). Mutta yösyötöistä on nyt luovuttu.

Muutenkin on siirrytty ison tytön aikaan: vaunut vaihtuivat rattaisiin ja ruokaillaan syöttötuolissa. Kyllä on mukava ulkoilla kun Edithkin malttaa katsella ympärilleen rattaissa eikä häntä tarvitse kanniskella pitkin kaupungin katuja!

P.S: siitä unikoulusta: olin todella pitkään ehtinyt käsitellä aihetta itku ja mitä se tarkoittaa. Ja sitä, että lapseni saa protestoida minua vastaan kun hän joutuu uuteen käytäntöön tottumaan. Toivottavasti jaksan teini-iässä suhtautua huutoon samalla kärsivällisyydellä ja lempeydellä kuin kuluneet yöt. Ei siis ottanut aivoon, ei tullut paniikkia. Vain hyväksyntä siitä, että nyt tämä prosessi käydään läpi. Ja tässä kohtaa muistutan itseäni, ettei se ole vielä ohi. Joten lempeyttä tuleviin öihin.

P.P.S: tärkeä oppi elämästä, joka ei ole mitään uutta, mutta sain tänään muistutuksen kuitenkin. Itsensä pitää hyväksyä ja itseään rakastaa oppiakseen tuntemaan sen mitä on ja mitä elämässä haluaa. Ulkopuolelta tulevat kehut tai muu palaute on mitä on, tuntuu hyvältä tai pahalta, mutta jos itse tietää kulkevansa oikeaa tietä, voi olla rauhassa itsensä kanssa. 

Joten rakkauden tietä etsimässä.. itsestä.