Päivät ja hetket sairaalassa kirpun syntymän jälkeen ovat jääneet mieleeni pehmeinä pumpulipäivinä (aika siis kultaa muistot, sillä jos oikein pinnistän muistisolujani niin pystyn palauttamaan mieleeni todella raivostuttavan huonekaverini ja imetyksen he**vetin kipeää tekevän aloituksen..) jolloin nappia painamalla apu oli käsillä, ruoka tuli huoneeseen ja muistaakseni nukuin. Tuosta viimeisestä en ole ihan varma.
Elämä kotiinpääsyn jälkeen oli aika erilaista. Uutta, raskasta, vaikeaa. Kaikki elämässäni on mullistunut kuluneen vuoden aikana. Olen siitä tänne jauhanutkin niin paljon, että itseäkin vähän kyllästyttää, mutta omapa on blogini.
Nyt on kuitenkin aika vähitellen palata "oman" elämän syrjään kiinni. En tiedä, mitä se tarkoittaa, sillä en enää tiedä, kuka olen. Enkä tiedä, mistä aloittaa etsiminen. Hyviä vinkkejä kellään?
Rautavaaran onnettomuuden (ja kyllähän se on onnettomuus, että mitään niin hirveää tapahtuu) jälkeen tuntuu vielä tärkeämmältä tuijottaa omaankin napaan. Vaatia ja saada vapaata äitiydestä. Ja onneksi on ihmisiä ympärillä, joiden avulla se onnistuu.
Tätä tapahtumaa en antaisi elämästäni pois mistään hinnasta, enkä pysty edes kuvittelemaan tuskaa, joka seuraisi siitä, että menettäisin muruni. Mutta äitiys- se on kirpeää hommaa!
P.S: ollaan elämän seuraavassa vaiheessa, kun imetys ei enää kuulu valikoimaan.
