sunnuntai 8. toukokuuta 2016

ÄITIENPÄIVÄ

Äiti ja sen lapsi.

2,5-vuotias


Pehmuste pitää olla! Kyydissä on myös vauvanukke.

Ei, nämä eivät ole päiväunet vaan päivän 160. mielenosoitus.



Tänään minulle tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa tänne. Jakaa muutaman kuvan lapsestani ja päivästämme. Tämän blogin olen aloittanut vajaa kolme vuotta sitten ja edellisestä kirjoituksesta on jo monta kuukautta. Ei ole ollut mitään sanottavaa, eikä aikaakaan. Kaikki tämä on tuntunut hyvältä. Blogi on kuitenkin palvellut minua pitkälti tilityskanavana. Ei ole siis ollut niin rankkaa kuin aiemmin!

Äidiksi kasvetaan lapsen kanssa. Taival alkaa siitä, kun tietää olevansa raskaana. Siitä eteenpäin tarinat ovat erilaisia (siis ovat tietysti ne alullepanotarinatkin jokaisella ihan omanlaisiaan, mutta ei nyt mennä siihen). Toinen joutuu kasvamaan äidiksi surun ja huolen kanssa. Toinen kasvaa äidiksi menetyksen myötä. Minulla itselläni tarina on varmasti niitä "normaaleimpia". Lapsi on terve, me vanhemmat olemme terveitä, rahaa ei ole liikaa, elämä pyörii eteenpäin ilman massiivisia kapuloita rattaissa. Tähän kasvamiseen on kuitenkin kuulunut säkeittäin epätoivoa, kiukkua, raivoa, väsymystä, onnea, rakkautta ja ihmettelyä siitä miten tuo yksi pieni rääpäle on muuttanut elämääni/elämäämme.

Voi mitä hommaa. Ihan hymyilyttää kun ihmetyttää. Parhaillaan koemme perheenä ihmistaimen kykyä protestoida ja haluta tehdä itse. Tyhjästä syntyviä räjähdyksiä ja mielialan vaihteluita. Korvatulehduksia, poskihampaita ja kädestä kiinniottamisia. "Tuu äiti. Mennään leikkimään." Miten epäreilulta tuntuu siinä kohtaa, kun oma tunne on, ettei jaksaisi. 

Nyt kun aurinko paistaa, jaksaa taas paremmin. On ihanampaa istua hiekkalaatikon reunalla kun takapuoli pysyy kuivana eikä näpit ole kohmeessa kolmessa minuutissa. Neitikin on jo sen verran isompi, että alan ihan oikeasti haaveilla sellaisesta hengailusta, jota olen kuullut joidenkin vanhempien harrastavan lastensa kanssa.. Että mennään rannalle koko päiväksi tai jotain?

Siitä kasvamisesta äidiksi on vain sellaista sanottavaa, että kasvu on muutoksen olotila ja hyvä niin. Olen tähän mennessä kasvanut rennommaksi, sallivammaksi itseäni kohtaan (en kyllä joka päivä usko tuota, mutta tänään menee ihan hyvin niin menköön), kärsivällisemmäksi. Muitakin muutoksia on, ne eivät ole kasvamista vaan väsymyksestä johtuvia lieveilmiöitä kuten räjähdysalttius ja tiuskiminen (kohteena mies), asioiden unohtaminen, spostiviesteihin vastaamisen kestäminen... Onhan noita. 

Pääasiana oli nyt kuitenkin se, että tunnen suurta rakkautta ja kiitollisuutta, että saan olla äiti. Minulla on äiti. Mamma. Saan olla osa äitien ketjua, joka ylittää sukupolvet. Kiitos siitä.