Vuosi on ollut mullistava. Perhemuoto muuttui, asuntoja on vaihdettu useasti (ja uusi on etsinnässä), tajusin että joudun lopettamaan työni sirkusopena, koska polvet eivät kestä. Ohjasin elämäni tärkeimmän projektin ja toisessa palasin pitkän tauon jälkeen itse näyttämölle. Viimeisimpänä ja vielä haparoivana muotoaan hakee uusi sirkuksen harjoitusvuoro Tampereella, Sirkus Faktori. Mitä se tulee olemaan ja mikä roolini projektissa on, on vielä avoin.
Seuraavaksi täytyy keksiä, mitä tehdä elantonsa eteen ja mihin muutetaan. Muita pienempiä takaraivossa kutittavia ajatuksia on, missä on kirpun päiväkoti syksyllä ja mitä minä sitten teen, jos ei olekaan töitä?
Näistä asioista en jaksa kuitenkaan hirveästi murheentua. Ne järjestyvät jotenkin.
Ehkä ehdin hengittää, opetella elämää ilman toista aikuista, pohdiskella miten minun on hyvä olla tässä maailmassa. Ainakin toivon, että näille asioille on aikaa.
Tämä pieni kirpunhippuli on se asia, joka on pitänyt arjen raiteillaan nyt kun elämä muuten otti muutoksesta kiinni ja hyppäsi suoraan rotkon reunalta alas. Siinä on tiettyä turvaa, kun aamulla tietää heräävänsä, päivän mittaan ruokkivansa ja illalla peittelevänsä pienen sänkyyn. Sitten on aikaa itkeä. Jos on. Ajoittain on ollut. Olisi varmaan pitänyt olla enemmänkin, mutta itketään nyt sitten kesällä. Niitäkin päiviä, kun pampula ei ole ollut luonani, on määrittänyt hänen poissaolonsa: mitä kaikkea voin tehdä? Mennä lähikauppaan iltakymmeneltä!
Sen ainakin olen oppinut, että surematon suru ei katoa vaikka itsellä olisi liian kiire sitä surra. Se odottaa kunnes keskittyminen herpaantuu: auton ratissa, kävelyllä, auringon paisteessa. Siinä se sitten vierii pitkin poskea alas. Tippa kerrallaan katoaa.
Tämä äitienpäivä on kulunut siinä, että olen yrittänyt hengittää syvään. En ole tainnut tehdä sitä viimeiseen puoleen vuoteen ainakaan. Se alkaa itkettää lähestulkoon heti, mutta olkoon se merkki siitä että hapelle on tarve. Olen koristellut kakkuja ja syönyt niitä. Katsonut pyöräilyä ja lapsia. Onneksi vain vähän puhelinta. Mennyt saunaan, lukenut iltasadun. Ollut oman äitini luona. Miettinyt, saikohan ystäväni kerättyä äidilleen valkovuokkokimpun, kun on ollut vähän viileämpi kevät.
Olen miettinyt, että olen surullinen ja onnellinen. Aika tasaisesti molempia.
Nyt mietin, että onpa ollut kaunis päivä, kun olen ehtinyt kaiken tämän ajatella (ja enemmän, mutta en nyt romaania kirjoita kuitenkaan), kokea ja elää. Yhtenä päivänä.
