"ÖISIN OLEN PASKA ÄITI"

Missä on jatkuva onni, kevyt mieli, rakkaudellinen ja lämmin kodin ilmapiiri? Täällä asuu stressimutsi, joka ei rentoudu sitten millään. Onnen hetkiä on, mutta ne katoavat niin helposti mielestä, kun huutoraivarit ja käninä alkaa. Miten saa lapsen nukkumaan tarpeeksi, ettei uneen tarvitsisi vaipua itkun kautta.. Siinäpä kysymys. Kun tuollainen neliviikkoinen ei järkipuhetta kuuntele.

Muistelen, että kirjoituksen otsikko on ystäväni suusta tullut lausunto. Voin liittyä lausuntoon, mutta tarkentaa sitä osaltani seuraavasti: olen paska äiti myös päivällä, jos olen ollut yöllä hereillä paljon. Tai minulla on kuumetta (rintatulehdus). Tai välillä tuntuu, että ihan milloin vaan.

En ymmärrä lastani. Juuri nyt minusta tuntuu, että hän on aina onneton ja itkee - koen tietysti olevani vastuussa tästä tilasta - olenhan äiti. Minun pitäisi hallita lempeät kädet ja helliä puhuvat huulet, jaksaa hyräillä ja lellitellä, mutta välillä tuntuu, että paukut loppuu. Ja sitten itkettää, kun tulee paha mieli, etten osaa tätä. Minussa on joku virhekoodi ja en osaa heittäytyä lapsentahtiseksi kotona viihtyjäksi. Ja tietysti minusta tuntuu, että juuri sitä lapseni tarvitsee - eikä äitiä, joka haluaa luuhata kaupungilla tai hommailla jotain omaa juttua.

Olo on siis riittämätön. 

Päivät ovat keskenään äärimmäisen erilaisia. Toisina päivinä jaksan tsempata ja korjata asennettani, toisina tuntuu siltä, että kaikki kaatuu niskaan.

Palataan tarinassa sen verran taaksepäin, että eilen totesin saaneeni rintatulehduksen. Ei muuta kun päivystykseen, kuumetta 38,6 ja olo sen mukainen. En ole koskaan päässyt lääkärille niin nopeasti kuin eilen. Olin aulassa noin 5 minuuttia (ja jonoa oli). Ilmeisesti auttaa, että on pieni vauva mukana. Sain illan ja aamun lääkkeet mukaan ja sitten kotiin. Kauhulla odotin iltoihimme kuuluneita itkukohtauksia - etulohko aivoista oli jo räjähdyspisteessä muutenkin. No niitä ei juurikaan tullut, pari pikku pirahdusta vain.

Rintatulehduksen hoidossa ohjeena on, että rinta pitäisi tyhjentää kahden tunnin välein myös öisin. Edith yleensä nukkuu öisin 3-4 h pätkiä, parhaimmillaan on ollut 6h unetkin. Lapseni kuitenkin oma-aloitteisesti heräsi viime yönä kahden tunnin välein. Hän teki sen itkien, mitä ei oikeastaan koskaan ole tapahtunut vaan olen havahtunut johonkin muuhun röh(k)inään. Myös päiväunilla tänään herätys itkuun. Tissillä itkee. Kaikissa itkuissa kuitenkin syli auttaa. Nyt pelkään, että ensikin yönä heräillään koko ajan. En jaksa. 

Ei pitäisi pelätä etukäteen, mutta pelkäänpä koko ajan. Kaikkea. Että epäonnistun totaalisesti. En rakastaisi lastani. En kykenisi tuntemaan hellyyttä häntä kohtaan. Välillämme vallitsisi täydellinen ymmärtämättömyys.

Tämä äidiksi kasvaminen on kivuliasta. En osannut odottaa tällaista.

Nyt nuppuni nukkuu kantoliinassa - toinen kerta kun saan hänet suostumaan olemaan siinä - ja olemme molemmat ihan hikisiä kun kehot lämmittävät toisiaan. Huomenna lähdetään tapaamaan isomummua, Edith senioria. Toivokaamme hyvin nukuttua yötä ja iloista lasta ja äitiä.

MUMMILA/UKKILA

Helsingin reissu vaihtui viikonlopuksi Jyväskylässä mukkilassa. Ihanaa kun käytössä on useampia käsipareja ja on mahdollisuus esim. saunoa miehen kanssa yhtäaikaa. Tällainen kevennetty viikonloppu on ihana! 

Parasta on se, että on kävelevä tietopankki käytössä (eli mummi), joka tietää mikä on normaalin näköistä puklua ja sanoo, että aina ei voi tietää, miksi vauva itkee. Sitä tekee parhaansa, että se loppuisi ja aina se ei heti lopu. Ja sanoo hän aika paljon kaikkea muutakin järkevää ja suostuu vaihtamaan vaipat ja hyssyttämään ja ompelipa sivutyönä vielä pienen lämmitettävän kaurapussinkin vatsavaivojen varalle.

Meillä on nyt uutuutena iltaisin pienimuotoinen itkuraivari kesken syömisen. Syy tähän on täysi mysteeri - en tiedä eikö maitoa tule niin nopeasti kuin päivällä vai sattuuko mahaan julmetusti. Sylin vaihto auttaa hetkellisesti, mutta vasta kun misu suostuu syömään uudestaan mahansa täyteen niin itku loppuu (uni voittaa). Kohtauksiin ei liity röyhtäilyä eikä piereskelyä - kiemurtelua kyllä, mutta se nyt tuntuu olevan tapauksellemme vain tyypillinen olotila.

Toivottavasti tämä on hyvin hetkellistä tai ei ainakaan pahenisi.. Soisin perheeni säästyvän koliikkivaivoilta =) kukapa niitä kohdalleen toivoisi.

Mutta todettakoon, että en ihmettele, että entisaikoihin useampi sukupolvi jakoi samaa taloutta tai sanontaa "kylä kasvattaa lapset" (tai jotain siihen suuntaan). On nimittäin helpompaa olla parempi äiti, kun saa apua ja ehtii esim. syömään.

Kiitos kaikille tämän viikonlopun helpottaville käsipareille!

VOIHAN ITKU

Sitä sanotaan, että oman lapsen itkua on helpompi kestää. En tiedä, miten tätä mitataan? Totta on, että itku ei ala v*tuttamaan kuten jonkun muun lapsen itku alkaa (siis minua alkaa), mutta vaihtokaupassa saa paljon syvemmän tunteen. Sydäntä raastaa ja tekisin mitä vain, että itku loppuu. Eli onko sitä helpompi kestää? 

Ei. Sitä on vain pakko kestää (junassa voin vaihtaa vaunua, jos kyseessä on jonkun muun lapsi). Ja sitä, että sydän hajoaa, kun pieni ihmeeni huutaa ja lopuksi pääsee sellaiseen karitsan epätoivoiseen määkynään. (Äiti, tätä kirjoittaessani olemme eläneet eilisillan ja lapsemme on oikeasti itkenyt lohduttomasti eikä vain päästänyt sellaisia pieniä parahduksia).

kuva netistä

Tänä aamuna maidon saaminen kesti ilmeisesti liian kauan, kun yritin saada itsellenikin aamupalan valmiiksi imetyshetkeen, ja sain kuulla aivan uudenlaisen raivostuneen kirkaisun. Se päättyi välittömästi, kun tissi oli suussa.

Sitten jo hymyilyttikin. Niin myös minua. Ne hymyt auttaa jaksamaan. Pienet vekkulit silmän liikkeet ja muikistelut. Silmiin katsominen. Sitten jaksaa mennä lukemaan ohjeet ja kehitysvaiheet vauvan iän mukaan ja taas saa uskoa siihen, että tämä on ihan normaalia. Ja muistaa hengittää syvään.

Tilanteet vaihtuvat tällä hetkellä koko ajan. Mikä eilen tuntui toimivan, ei välttämättä toimi tänään. Isän mahan päällä nukkuminen tuntuu pitävän suosionsa ja tänä aamuna mukavasti neitokainen rauhoittui äidinkin kehoa vasten.

Kohti uutta päivää.

VAUVAN HOITOA MAALAISJÄRJELLÄ

Mikä vitsi. 
Siis kuulun ihmisryhmään, joka kuvitteli osaavansa suhtautua uuteen tulokkaaseen järjellä ja päättelykyvyllä. Ajattelin ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja suhtautua niihin rauhallisesti. Mutta mitä jos aikaisemmin omistamani maalaisjärki on kadonnut? Siis kuin tuhka tuuleen hipsutellut taivahalle ja minulle on jäänyt vain.. no ei mitään.

Miksi se itkee? Miksi se huutaa? Miksi se kiemurtelee? Kuuluuko sen nukkua noin paljon? Miksi se ei nuku?

Ja nämä tunteet. Kaikkea rakkaudesta epätoivoon. Itkua onnesta, väsymyksestä, osaamattomattomuudesta, epäymmärryksestä. Rakkaudesta, söpöydestä. Vaikeinta on kestää "negatiivisia" tunteita. Kun oikeasti tekisi mieli huutaa, että nuku nyt, mua nukuttaa. Ja kun yöt alkavat pelottaa.. Kun ei jaksaisi valvoa. Ja vaikka misu vetäisikin kolmen tunnin unet niin hän ähisee ja röhkii niin paljon, ettei siinä vieressä nuku kukaan. Kokeilin korvatulppia, mutta musta tuli niin vainoharhainen, että kun ensimmäinen vähänkin kovempi ääni kuului, säpsähdin ja heitin tulpat korvista - toinen löytyi myöhemmin tissien välistä.

Enkä voinut tietää, että vauvan kakka kiinnostaa niin paljon. Onko se oikean väristä? Mikä on oikea väri? Haiseeko? Tuliko sitä taas vai oliko tuo pieru? Vaihdanko vaipan, vaikka neiti on juuri nukahtanut ja siis herää vaihtamiseen? Uuden äidin ja isän ongelmat.

Onneksi on isä. Minun perheessäni hän on korvaamaton. Tekee ruuan, siivoaa, valvoo, vaihtaa vaipan ja on uskomaton vauvan rauhoitusmasiina. Silittää, lohduttaa, sanoo, että kaikki on hyvin. Me selvitään. Että se siitä äitimyytistä. Tässä perheessä äitillä on puolellaan vain rintavarustus.

Kaikella rakkaudella koko perheelleni, rakastan teitä.

Terveisin uusi äiti.