Huh. Tuntuu siltä, että päivät vipeltää niin ettei perässä pysy. Ihan hauskaa kun muistelee aikaa noin vuosi taaksepäin. Tasan vuosi sitten jokainen aamu kun heräsin, totesin pettyneenä, etten ollut vieläkään synnyttämässä (koska olin varma, että synnytys alkaa yöllä) ja kulutin päivää minkä kerkesin kunnes taas oltiin illassa ja uuden mahdollisuuden äärellä. Ja sitten muutaman viikon hyppäys eteenpäin ja aika aamusta iltaan oli liian pitkä ja sitten vielä yö.. Nyt hymyilyttää, silloin ei niinkään.
Nyt olen ensimmäistä kertaa yksin kotona (vielä yhden yön). On ollut aikaa siivota ja laitella paikkoja muuton jäljiltä vähän enemmän kohdilleen. Aikaa töllöttää telkkaria vaikka aamupalalla. Aikaa pyöräillä kaupoille ja käydä kaikissa, mihin on asiaa (Kirpun kanssa homma voi loppua lyhyeen). Kassajonossa etuilevalla papalle voi hymyillä ja sanoa, että ei ole kiire, mene vaan. Sylissä kun ei kiemurtele 10 kg jäntevää ja vilkasta lihaa.
Kotiin pyöräillessä hymyilyttää vaan. Aurinko laskee ja minä olen onnellinen, että olen tässä. Yksin.
En tietenkään osaisi arvostaa näitä hetkiä ilman niitä toisenlaisia päiviä. Nekin on ihania, mutta tämä itsenäisyys nyt on kertakaikkiaan NIIIIN SIIIISSTTIIII!
En jaksa etsiä kuvia tähän. Taidan vielä vähän löhötä. Huomenna saan muruni (molemmat) kotiin ja jatkamme imetyksetöntä elämäämme.
Palataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti